Näin joulun alla tulen miettineeksi lapsuuden jouluja. Silloin oli oikeastaan aina lunta jouluaattona, tai ainakin lunta tuli vähän ennen joulua viimeistään maahan. Niin, että se jäi maahan. Näistä jouluista on jo vuosia aikaa, olin silloin pikkutyttö.

Jouluihin liittyy muitakin muistoja, kuin lumen tuoma valkeus. Toisinaan haluaisin unohtaa joulujen varjopuolen - jouluun liittyvän alkoholin tuoman suuren varjon. Kostea jouluaattoilta ja vanhempien uhkaava käytös. Ne haluaisin unohtaa.

Minulle oikean joulun tuo lumi, kengänpohjissa narskuva pakkaslumi, tähtitaivas. Rakastan talvea, vaikka se tänä päivänä tuo kehooni suunnattomia kipuja. Kuiva pakkanen ei niinkään, vaan nämä nykyajan kostean kylmät talvet. Ne ovat pitkiä aikoja fibromyalgiaa sairastavalle, joka tuntee jokaisen säämuutoksen kehossaan.

Matkaan sieluni silmin paikkaan, jossa minä voin viettää oikeaa joulua. Pohjoiseen. Sydämessäni, minä olen siellä, tykkylumen väsyttämien kuusien katveessa, revontulien loisteessa. Voin kuulla kaukaa lähestyvän porotokan askeleet ja niiden kiihtyneen hengityksen pitkän matkan jälkeen. Näen sieluni silmin porot, syvässä hangessa, katsomassa taivaalle, jossa tähdet loistavat ja revontulet pauhaavat.

Minä olen aina miettinyt, minne min oikein kuulun. Koska en ole tuntenut olevani missään "kotonani". Syntymäjuureni johtavat minut tiettyyn fyysiseen paikkaan, mutte se ei ole tuntunut koskaan kodilta. Kaipasin aina jotain syvempää, jotain tarkoitusta kodille. Mottoni on että koti on siellä missä sydänkin. Nyt en enää tiedä, olenko kotonani siellä, minne fyysisen kotini teen.

Vierailtuani pohjoisessa, Lapin erämaissa, saamelaiskylissä, olen saanut jonkinlaisen käsityksen fyysisestä kodista. Lappi on ainoa paikka, jossa olen tähän astisen elämäni aikana tuntenut olevani oikeasti "kotona". Olen etsinyt kuulumista johonkin, jonnekin. En ollut löytänyt sitä tältä planeetalta vielä koskaan, ennen kuin jalkani koskettivat Lapin lumottua maankamaraa. Oli kuin olisin astunut satuun, tarinaan. Minä olin tuon tarinan käsikirjoittaja. Oman elämäni tarina.

Kaipaan pohjoiseen usein. Hiljentyessäni matkaan sinne tajuntani takamailla, syvissä mielen sopukoissa. Sieluni on aina siellä, vaikka fyysisesti olisinkin muualla. Sydämeni jäi Lappiin ikuisiksi ajoiksi.

Vuosien aikana ilmasto on lämmennyt niin, että se vaikuttaa pohjoisessakin. Mietin, että miten kauan pohjoisessakaan enää on sieluni oikeita jouluja - tykkylumen maalaamia puita, syviä hankia, poroja, pakkasia? Paljonko meillä on aikaa korjata tilanne?

Sieluni itkee, aina kun puhutaan ilmaston lämpenemisestä. On totta, me kaikki teemme osamme siinä. Minäkin. Haluaisin saada osaltani tehtyä sitä, että saastuttaisin ilmastoa vähän. Siksi en esimerkiksi aja yhden asian takia lähimpään kylään, vaan hoidan mahdollisimman monta asiaa kerralla. Näin säästän myös polttoainetta.

En kuitenkaan enää halua asua kaupungissa, jossa asuessani pääsin kulkemaan polkupyörällä - näin en saastuttanut ilmastoa, mutta en ollut itse onnellinen taajamassa. Kolikolla on aina kaksi puolta, kuten asioillakin. On valo ja on varjo.

 

Jouluna hiljennyn viettämään aikaa perheen kanssa, vaikka ulkona ei olisi yhtään lunta. Joulun tunnelman pystyy luomaan sydämessään, ympärilleen. Mutta kyllähän sitä toivoisi ikkunasta ulos katsoessaan, että sieltä näkyisi kaunis valkea maisema sen sijaan, että nyt siellä näkyy vihreät pellot ja lainehtiva piha.

Ilmastonmuutos on todellinen, sitä emme voi kieltää. Kunpa ymmärtäisimme kaiken kauneuden tuhon sijaan, ja jokainen ajattelisi omalla tahollaan, mitä voisi tehdä yksilönä planeettamme olotilan helpottamiseksi.

 

Hyvää joulua.

Lappi on lumonnut minut. Se on tuonut sydämeeni jotain sellaista, jota en ole löytänyt mistään muualta. Eritoten saamelaiset, tuo mystinen alkuperäiskansa, on aina kiehtonut minua. Porot ovat maagisia ja taianomaisia, joulupukin tarinoista tuttuja eläimiä. Mutta niillä on merkitys myös voimaeläiminä. Ne koristavat monia esineitä ja niistä saadaan elanto.

Kun olin mukana poroerottelussa, minut valtasi suunnaton kunnioitus. Tunnustelin energiaa, joka vallitsi paikalla. Saamelaiset kunnioittivat poroja. Luontoa. Metsää. Heillä on mielenkiintoinen suhde kaikkeen elävään. Se on jotain millaista en näe täällä etelässä.

Vaikka erottelussa eläimet ovat vauhkoja, ne eivät pelkää. En aistinut niistä minkaanlaista pelkoa, vaikka niiden silmät olivat suurina liikkeestä ja niissä näkyi alkukantainen saaliseläimen katse. Se ei ollut sellaista pelkoa, jota olin eläinten silmissä nähnyt. Ne tiesivät. Ne tiesivät jotakin, mitä en osannut selittää, enkä osaa vieläkään. Porot eivät myöskään missään vaiheessa tulleet ihmisen päälle.

Aidasta ne päästetään takaisin metsään, kulkemaan vapaina, terveet yksilöt. Teurastus on osa saamelaista elämäntapaa, eikä siinä ole mielestäni mitään väärää eikä epäluonnollista. Itse en tosin pysty katsomaan, kun eläin tapetaan, mutta pystyn olemaan mukana kun henki on jo poistunut ja ruhosta aletaan valmistella ruokaa ja muuta. Kun alkaa paloittelu.

Syynä tähän lienee se, että olen aina ollut herkkä näkemään ja tuntemaan. Siinä tilassa, kun eläimestä henki poistuu henkimaailmaan, on voimakas lataus. Se on kuolema. Eläimen henki voi olla hädissään vielä pitkäänkin siirryttyään tuonpuoleiseen. Jollaintavalla olen sitä mieltä, että poroilla on toisenlainen asenne hommaan. Ehkä sielläkin on joitain yksilöitä, jotka tosissaan pelkäävät siirtymistä. Perustan tämän ajattelutavan ehkä siihen, että saamelaiset kunnioittavat tätä elämäntapaa niin suuresti, että eläimet ikäänkuin "antavat henkensä", niillä ei ole tarvetta vastustaa kuolemaa, sillä eläimiä kunnioitetaan ja niitä mahdollisesti kiitetään siitä, että ne antavat henkensä, jotta ihminen saa elää. Tätä en näe etelässä, kun miehet jahtaavat suuret aseet olallaan hirviä ja kyttäävät peuroja kopeissaan. Lapissa toimitaan inhimillisesti, jos tappamista nyt voi kutsua niin.

En ole oikeastaan koskaan ollut poroihminen enkä edes ajatellut asiaa, siis tässä elämässä jota nyt elän. Mutta olen tässä elämässäsni tehnyt shamaanimatkan aikajanalle menneeseen aikaan, jossa elin lappalaisena, alkukantaisena saamelaisena. Yhdestä edellisestä elämästä olen siis tietoinen, jonka olen siellä elänyt. 

Lapissa tunnen olevani kotona. enemmän kuin missään muualla olen tässä elämässä tuntenut olevani tähän mennessä. Olen koti-ihminen. Rakastan tämän hetkistä fyysistä kotiani, mutta minulla on aina ollut kaipuu jonnekin, kotiin, jollaista en ole löytänyt tältä maapallolta. Mutta jos jossain voisin olla kotona täällä maaplaneetalla, se olisi Lappi.

Kulkiessani tuntureissa ja metsissä, minun sydämeeni virtasi rauha. Se oli selittämätön tunne siitä, ettei ollut kiire mihinkään, en huolehtinut enkä murehtinut mistään. Lapin taika on uskomaton, selittämätön. Jos fyysinen kotini olisi siellä, olisin aina rauhan tilassa, eikä sitä voisi rikkoa mikään. 

Tunturin laella seistessäni katsoin kauas asumattomaan erämaahan. Sieluni suorastaan huusi sinne, mutta vähäisten tarvikkeiden vuoksi en voinut lähteä sinne. Minulla oli myös muita fyysisiä esteitä erämaavaellukselle. Mutta vannoin ja lupasin tuolle tuntemattomalle maalle, että palaisin vielä, yhä uudelleen, kunnes sieluni huuto saisi vastauksen ja se hiljenisi.

Erämaa herättää minussa suurta kunnioitusta. Sen voima on mittaamaton, eikä sitä voisi koskaan verrata ihmisen voimaan. Sinne mennään nöyränä, vieraana ja kiitollisena siitä, että saa kokea sen kaiken. Olen aina rakastanut metsää ja muistan jo lapsena leikkineeni aina metsässä. Olen ollut aina tietoinen sen parantavasta voimasta. 

Katsellessani sitä kauneutta, joka salpasi hengitykseni, ajattelin että meillä on niin valtavan kaunis planeetta. Mutta mitä siitä on jäljellä esimerkiksi 50 vuoden päästä? Jääkö jälkipolvillemme mitään nähtävää, jos erämaat tuhotaan, puut kaadetaan ja rakennamme kaikkialle lisää taloja? Entä eläimet, onko karhu ja susi vain muisto 100 vuoden kuluttua? Olen kuullut, että joka päivä joku eläinlaji kuolee sukupuuttoon. Miksi? Sydämeni itkee. Ihmiskunta tuhoaa jopa sellaisia lajeja, joita ei ole edes löydetty vielä. Tuhoamme siis tutkimatonta eläimistöäkin jo.

Jotenkin minun on vaikea uskoa sitä, katsoessani tienpientareita, jotka pursuavat roskia, että planeettamme kestää tätä menoa enää kauaakaan. Se saa sieluni itkemään. Usein minulla on tapana kerätä roskat, kun olen lenkillä. Valitettavan usein unohdan ottaa mukaani muovipussin, johon roskat olisi helpompi kerätä. Mikä siinä on niin vaikeaa jättää se roska heittämättä? Metallitölkit silpoutuvat heinän sekaan pellolta, jonne se on heitetty. Metallinpalat syö lehmä, joka antaa ihmiselle maitoa. Ihminen roskaa, tuhoaa sitä, mistä saa ruuan ja elinkeinon. Vaikka et joisikaan maitoa tai käyttäisi maitotuotteita, mieti millaista tuskaa eläin kokee kun metallinsirpaleet joutuvat sen elimistöön. Tai entäpä linnut, jotka kuolevat ihmisten roskiin? Kalat, hylkeet, kaikki. Siihen on vain yksi ratkaisu: Älä roskaa. Itse en heitä roskia luontoon, vaan kannan ne mukanani kotiin roskikseen tai lähimpään roskikseen. Tässä voimme jokainen muuttua, mutta muutos pitää lähteä aina itsestä. Älkää tuhotko sitä, mikä antaa meille elinkeinon, ruuan.

Tämän olen kirjoittanut vain omasta sydämestäni, ja otan siitä vastuun. 

Kohtasin yhtenä hämärtyvänä iltana kaksi supikoiraa. Olin omien koirien kanssa liikkeellä ja supikoirat ilmestyivät pihatiellämme. Olimme noin sadan metrin päässä niistä.

Tarkastelin omia tunteitani. Sydämeni alkoi kiivaasti hakkaamaan ja adrenaliiniryöppy iski vasten kroppaa niin että tärisin. Kyseessä oli kuitenkin "vain supikoira", kertaa kaksi. Jouduin kyllä tarkasti katsomaan, että olivathan ne supikoiria, eivätkä karhunpentuja, joista juuri naapuri oli varoitellut.

Koirat eivät ensin reagoineet supiin mitenkään, mutta kun hoksasivat ne, alkoi julmettu ulina ja vetäminen ja minua lähes vietiin kuin kuoriämpäriä hihnojen päässä.

Siinä sitten tilanteen rauhoituttua kasasin ajatukseni, ja mietin, että tätäkö on petoviha. Ihmisen luontaiset vaistot heräävät, adrenaliini alkaa jyllätä kropassa ja sydän hakkaa niin että tuntuu kuin se haluaisi tulla ulos rinnasta. Pelko villiä luontoa kohtaan - siinäkö syy petovihaan, joka mediassakin säännöllisesti saa aivan käsittämättömät mittasuhteet, suorastaan sodan eläinjärjestöjen ja metsästäjien välillä?

Milloin ihmisistä tuli niin kaupunkilaisia, että alkoivat pelätä luontoa? Milloin metsästyksestä tuli viihdettä? Milloin omasta luonnostamme tuli vihollinen? Miksi ihmisestä on tullut adrenaliiniriippuvainen, joka siinä hormoniryöpyssä ampuu vahingossa toveriaan tai toverin koiraa, kun ei hallitse omaa kehoaan? Tai päätään?

Mennäänpä jokunen vuosikymmen taaksepäin, jolloin ihmisiä asui enemmän metsissä kuin kaupungeissa. Ihminen kunnioitti luontoa ja nöyrästi pyysi ateriaa; hirveä, peuraa tai muuta. Millainen oli tämän muinaisen ihmisen suhde luontoon, ja ennen kaikkea petoihin? Miten hän reagoi metsässä, pyssy olallaan, passissa, kun karhu tallusteli vierestä? Alkoiko sydän hakata kiivaasti? Alkoiko adrenaliini sanella teot?

Ihminen vain seisoi hiljaa ja toivoi ettei peto havaitse häntä. Karhu nousi takajaloilleen, haisteli kiivaasti ilmaa. Se aisti ihmisen, mutta ei saanut tähän näköyhteyttä. Ihminen odotteli rauhallisesti, mahdollisesti meni matalaksi, että eläin menisi menojaan. Ihminen ei ollut sille uhka, ei karhu ihmiselle.

Tänä päivänä, pedot tulevat lähelle ihmistä, etsiessään helppoa ateriaa. Peto on tullut pois metsästä. Mikä on syy siihen, että pedot tulevat pihoihimme? 

Tässä kohtaa pitänee miettiä. Ihminen kaataa metsää, jotta saisi lisää tilaa taloille, joissa ihmiset asuvat. Ihminen kaataa armotta riistaa, jota myös pedot tarvitsevat. Ihmisestä on tullut peto, kaupunkilaispeto, jolla ei ole minkäänlaista yhteyttä luontoon. Villiin luontoon. Sudet, ilvekset ja karhut, niistä on tehty lukuisia havaintoja viimeisten vuosien aikana lähellä asutuksia. Sudet tappavat tuotantoeläimiä ja ilvekset vievät jopa kissoja pihoista. Miksi?

Onko tämä petojen arvaamaton käytös kenties ihmisen aikaansaannosta? Olemmeko kääntäneet luonnon ja Äitimaan itseämme vastaan, kun röyhkeästi tapamme kaiken mitä pelkäämme? Metsästys on tänä päivänä kaukana siitä, mitä se oli vuosikymmeniä sitten. Silloin tapettiin syödäkseen. Nyt tapetaan silkasta tappamisen ilosta ja metsästys on viihdettä. Mitä isompi pyssy, sitä isompi mies. Vai onko?

Entäpä jos Äitimaa yrittää kertoa eläinten kautta meille jotain? että ihmisistä on tullut liian röyhkeitä, ihminen menee metsään, kuin omistaisi sen. Ihminen omistaa sen ainoastaan sillä paperin palasella, jota sanotaan kauppakirjaksi tai mikä se sitten milloinkin on. Tosiasiassa ihminen ei omista metsää, vaan metsä omistaa ihmisen. Olemme riippuvaisia luonnosta, ilman metsää emme voi rakentaa emmekä lämmittää kotejamme, metsästä saamme sieniä, marjoa, riistaa. Koska olemme kiittäneet siitä viimeksi? Ei muistikuvaa?

Henkilökohtaisesti, omasta totuudestani käsin katsottuna, olen sitä mieltä, että Äitimaa huutaa. Äitimaa huutaa petojen kautta, niiden käytöksen kautta, tuskaa, jota ihmiskunta on sille aiheuttanut. Äitimaa itkee. Siksi pedot tulevat. Ne yrittävät kertoa meille, että hekin ovat olemassa, hekin tuntevat ja tiedostavat. Niin moni ajattelee, että susikin tappaa huvikseen ja raatelee tuotantoeläimiä. Itse en usko piiruakaan siihen, että mikään peto tappaisi huvikseen! Siihen on aina joku syy. Saattaa näyttää siltä, että kun monta lammasta makaa laitumella kurkut auki, eikä yhdeltäkään ole edes jalkaa tai sisäelimiä syöty, että kyseessä on hupitappo. Olemmeko ajatelleet, että sudet tuovat ulos Äitimaan tuskaa, tuskaa siitä, mitä ihmiskunta tekee? Pedot opettavat pentujaan metsästämään, hankkimaan ruokaa. Se on niillä verissä, kuten ihmiselläkin on verissä huolehtia jälkikasvustaan.

Voi milloin, milloin ihmisestä tuli kuuro ja sokea?

Loppupelissä sillä ei ole väliä, kuinka iso pyssy tai kuinka iso mies. Kohtalomme määrittää sen, tulemmeko kohtaamaan pedon. Ja se määrittää myös sen, mitä tuollaisessa tilanteessa tapahtuu. Kumpi voittaa - karhu vai leijona, tunnetussa laulussakin lauletaan. Ihminen on voimaton ilman asetta, luonnossa ei pärjää voimalla vaan älyllä. Ja tunteella. Aistimalla.

Itse kuljen metsässä koirien kanssa ja ilman. Osaan tulkita eläinten reittejä ja tiedostan lähialueella olevan karhuja ja ilveksiä. Metsässä liikun rauhallisesti ja haistelen ilmaa, katselen jälkiä. Jos havaitsen pienintäkään merkkiä petoeläimestä, yritän, huom, yritän pysyä rauhallisena, vaikka adrenaliini alkaakin kehossa jyllätä dynamiitin tavoin. En halua kohdata karhua, vaikka se minua suuresti kiehtookin, onhan karhu voimaeläimeni, jonka voimakentästä ammennan voimaa arkeen.

Suurpetoyhdistyksen sivuilta olen lukenut huolellisesti ohjeet, miten toimia, jos kohtaa pedon metsässä, sen luonnollisessa ympäristössä. Olen myös ohjeistanut lapsia asiasta.

Pelko on ihmiselle luonnollinen reaktio tuntematonta kohtaan. Oliko pelko ihmisessä vuosikymmeniä sitten yhtä vahvana kuin tänään? Tuntuu, että pelkkä sana karhu/susi/ilves jo saa aikaan valtavan energiamassan, joka iskee päin kasvoja kuin räjähde.

Minä en ole metsästystä vastaan, enkä tappamista vastaan. En ole täällä tuomitsemassa ketään siitä, miten hänen tulisi elää elämäänsä, riittää kun osaan elää omaa elämääni. Tunnistan omat pelkoni, ja kyllä minä toisinaan kavahdan ajatusta siitä, että karhu, tuo metsiemme kuningas, tallustelee metsässä vastaan. Silloin minun tulee vain muistaa ohjeet, joilla voin mahdollisesti välttää kohtaamisen kasvotusten tuon kunnioitettavan eläimen kanssa. Loppu on kohtalon käsissä. Mutta kohtaloa - en pelkää minäkään.

Elä hetkessä.

Lause joka saa monen miettimään, mitä se on. Mitä on olla hetkessä? Monet elää menneessä tai tulevassa mutta ei tässä ja nyt. Kun ajatukset alkaa virrata tulevaisuuteen, voi palauttaa itsensä siihen hetkeen. Olet tekemässä lapselle voileipää tai lukemassa iltasatua ja ajatukset karkaa. Silloin karkaa siitä hetkestä.

Palaa siihen hetkeen. Ota lapsi syliin ja halaa häntä. 

Teet puolison kanssa polttopuita. Ajatukset karkaavat menneeseen. Niihin vuosiin, kun sattui. Sattui syvälle ja saatanan kovaa. Kun sydän oli verillä eikä enää mistään saanut otetta. Palaa siihen hetkeen missä olet nyt. Puoliso ojentaa sinulle puun. Ota kirves käteen ja lyö se halki. Menneisyyden haamut saavat nyt lähteä. Ole hetkessä. Ole siinä missä olet nyt.

Mitä hyödyttää elää tulevaa tai mennyttä? Mennyttä ei voi muuttaa eikä tulevasta voi tietää. Miksi murehtia sellaista, joille ei voi mitään? Joihin ei voi vaikuttaa. Voit vaikuttaa vain tähän hetkeen. Juuri nyt. Olet sitten aamuruuhkassa, töissä, kotona, lenkillä.

Tee kuin sydän sanoo. Hiljennä mieli hetkeksi ja anna sydämen johdattaa. Syvemmälle sinuun itseesi. Silloin olet hetkessä, tässä ja nyt. Valjasta karkaavat ajatukset ja pysäytä ne. Kurvaa lenkkipolulta metsään. Istu mättäälle, kivelle ja anna metsän hoitaa sinua. Luonto on parasta lääkettä. Unohda huominen kokous, ensi viikon palaveri, illan kauppareissu, ylihuomisen vanhempainilta. Ole vain. 

Emme voi vaikuttaa menneeseen enää täältä käsin, missä nyt olemme. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta voimme muuttaa suhtautumisemme siihen. Kipeät kouluvuodet, ensimmäiset bänät tekstiviestillä, äidin ja isän riidat, rakkaan lemmikin poismeno. Sisällä tukahdutettua tuskaa ja surua. Miksi en itkenyt silloin kun itketti? Pahat sanat kaikuu korvissa ja saa kyyneleet kirpoamaan silmiin. Mättäällä istuessa voi antaa niiden virrata, antaa metsän hoitaa suru pois.

Silloin on hetkessä, kun päästää menneistä irti, päästää mennesyyden haamut menemään. Vain niin voi elää hetkessä, kun muuttaa omaa suhtautumista asioihin.

Itse olen koulukiusattu ja narsistin uhri. Niiden muistaminen satuttaa. Muistan sanat jotka viilsivät sydäntäni kuin tuhat miekkaa. Mutta minä en elä enää siellä. Minä elän tässä ja nyt. Äitinä, puolisona, näkijänä ja shamaanina. Elän sellaista elämää, jota olen aina halunnut elää. Minua ei enää satuteta, en enää suostu siihen. Jos joku yrittää alistaa minua tahtoonsa, en suostu siihen enää. Nostan itsestäni sen tiikeriemon tai karhunluonnon enkä anna kenenkään enää satuttaa. Sillä olen vahva. En ole enää se sama arka tyttö. Olen vahva nainen ja ylpeä arvistani. Nuo arvet muistuttavat minua siitä, mitä olen joutunut kokemaan. Ja palautan itseni hetkeen. Nuo arvet ovat muisto menneestä, siitä vanhasta minästä, joka kuoli 3 vuotta sitten. Se vanha minä oli arka, uhri.

Metsästä saan voimaa. Voimaeläimistä saan voimaa. Ammennan niiden voimaverkoista arkeeni voimaa. Olen yhtä niiden kanssa, olen niiden voimakentässä, energioissa. Karhu, susi, korppi, haukka... Ne antavat minulle voimia. Tiikeri herää vasta uhattuna, joskus liiankin herkästi. Mutta sen voima saa minut palamaan.

En ole katkera heille jotka satuttivat minua. Päinvastoin. Olen kiitollinen siitä, että sain kokea sen. Koska se opetti minulle sen, ettei minusta tule koskaan heidän kaltaisiaan. Ei koskaan. Minä en sorru mustaan rakkauteen, vaan valkeaan, tulenpunaiseen rakkauteen, jossa pussataan ja halataan. Sanotaan että rakastan sinua.

Sillä minä olen tässä nyt. Äitinä, joka pussaa koulun portilla. Puolisona, joka koskettaa ohimennen hellästi tai käpertyy kainaloon. Näkijänä, näkemässä henkisten verhojen taakse, sieluihin. Shamaanina, kulkemassa yhdessä samaa polkua luonnonhenkien kanssa, olemalla yhtä voimaeläinten kanssa. Meediona ja maagikkona, auttajana.

Minä olen. Tässä ja Nyt. 

Elä hetkessä.

Minut on kasvatettu Raamatun mukaan, olen evankelisluterilainen. Uskon Jeesukseen Kristukseen ja Jumalaan. En käy kirkossa kuin harvakseltaan. Useimmiten siellä on seesteinen tunnelma ja yleisesti pidän kirkoista.

Se mistä en pidä, on se mitä "tehdään Jumalan nimissä". Kristinusko on yllättävän kapeakatseista, on sitä edelleenkin ja menneisyydessä toteutetut noitavainot eivät varmasti ainakaan auta avartamaan maailmankatsomusta. Jumala ei käske raiskaamaan ketään tai alistamaan ketään tahtonsa alle, Jumala ei käske tappamaan ketään uskontonsa (tai minkään) vuoksi. Jumala on hyväksyvä. Ihminen tekee Jumalasta tuomitsevan ja synti johtaa helvettiin. 

Itse olen omassa elämässäsni huomannut, että usein juuri "himouskovaiset" ovat niitä tuomitsevampia, vaikka samaan aikaan tiettyjen uskonlahkojen kokoontumisissa harrastetaan mm insestiä. "Jumalan nimissä" (?) tietenkin. Tuollaiset teot eivät ole Jumalasta, vaan saatanasta. Mietin, että tietävätkö nämä ihmiset itsekään, palvovatko Jumalaa vai saatanaa?

Jumalan tiedostaminen ei ole sitä, että juostaan rukouspiireissä tai kokoonnutaan jonnekin saarnalle tai ylistämään Jeesusta, Jumalan poikaa. Jumala ei vaadi ketään todistamaan uskoaan, itselleen tai kenellekään. Jumala on meissä jokaisessa, jos niin valitsemme. Ei meidän tarvitse kuuluttaa sitä missään.

Uskontyrkyttäminen on yksi asia jota olen aina inhonnut. Itse en tyrkytä omia uskomuksiani kenellekään, vaikka avoimesti kerronkin omasta elämästäni ja totuudestani. Yllättäen monella on sama totuus kuin minullakin, vaikkemme ole olleet toisistamme tietoisiakaan.

Miksi ylipäätään pitäisi kuulua johonkin uskontoon tai uskonlahkoon? Tuoko se meille turvaa? Vai onko sekin osa tiettyje sielujen oppiläksyä tällä maaplaneetalla? Kyllä, pohdin asioita laajasti, sillä tietoisuuteni käsittää laajan alueen henkimaailmasta. Näen myös laajasti, henkisellä silmälläni.

Oikeastaan en edes tiedä, mitä uskontokuntaa tällä hetkellä edustan. Edustan omaa uskontoani. En ole lukenut Raamattua niin tarkkaan, että osaisin sen kannesta kanteen ulkoa. Olen osa Äitimaata ja olen Äitimaan palvelija. Minä edustan siis ainakin kahta uskontoa, kristinuskoa ja luonnonuskontoa = muinaista kansanuskoa.

Mutta onko sillä väliäkään? Edustan itseäni ja omaa totuuttani. Totuudessani kaikki uskonnot ovat sallittuja, jokainen saa uskoa mihin haluaa. Se on jokaisen vapaa tahto. Kun ei rajaa itseään mihinkään tiettyyn uskontoon, on paljon vapaampi, koska ei ole sidoksissa mihinkään. Minun totuudessani on kaikkia uskontoja, jos niin haluan. Pidän kirkoista, käyn paljon luonnossa ja meditoin. Teen niitä asioita, joista minulle tulee hyvä mieli.

En tuomitse ketään tai kenenkään uskontoa, en edes sitä, mitä "Jumalan nimissä" tehdään. Kenenkään ei pitäisi, mutta jotkut tuomitsevat. Usein tuomitseminen johtuu pelosta, pelätään vierasta asiaa. Pelkoa on helppo levittää ympärilleen.

 

Olen oikeastaan koko elämäni ajan etsinyt itseäni jollain tapaa. En ole kokenut kuuluvani minnekään. Minut on kyllä kastettu kirkossa, olen käynyt rippikoulun, käyn toisinaan kirkossa, tosin harvoin. Mutta silloin en tiennyt muusta, kun nyt tiedän. Jumala on kulkenut kuitenkin mukanani kaiken aikaa, ja tunnen rukouksen voiman. 

Tällä hetkellä Jumalani käsittää Alkulähteen, Ykseyden. Jumala on Kaikki ja Jumala on Kaikessa, Kaikkialla. Meissä. Sillä siellä mistä me kaikki tulemme, synnymme tänne, on Jumala. Se on Alkulähde, kaikkien sielujen koti.