Muistan aistineeni ensimmäistä kertaa vainajia ollessani 2 tai 3 vuotias. Näin lapsuudenkodissani äitini veljen hengen ja myös serkkuni näki sen. Olemme samanikäisiä. Enon henki näyttäytyi minulle kahdesti lapsuudenkodissamme. Sen jälkeen aistin henkimaailmaa harvakseltaan, sillä opiskelin ja yritin keskittyä fyysiseen elämään. Opiskellessani ammattikoulussa, havaitsin koulun asuntolassa useita paranormaaleja ilmiöitä. Asuntola oli entinen vanhainkoti. Tätä jatkui nuoreen aikuisikään asti. Aistin läsnäolon ja monet vainajat näyttäytyivät minulle unissa. Näin myös ennenunia maailmalla tapahtuvista katastrofeista. Teini-ikäisenä muistan näheeni unta Estonian uppoamisesta. Näin myös WTC tornien iskut ja Thaimaan tsunamin unessa ennen katastrofeja.

Nuorena aikuisena hylkäsin kykyni aistia henkimaailmaa. Suljin kuudennen aistin vuosien ajaksi kokonaan pois. En halunnut tuntea tai kuulla henkiä. Olin yksin metsässä kun sanoin ääneen: "jättäkää minut rauhaan. En halua kuulla, tuntea enkä nähdä teitä. Menkää pois!" Tämän jälkeen en tuntenut enää mitään. En läsnäoloa, ei nähnyt unissa mitään henkimaailmaan viittaavaa.

Oli kuin minusta olisi otettu pala pois kokonaan. Olin kuin kuka tahansa muukin, elin vain ja täysin materisessa maailmassa, fyysisessä maailmassamme.

Perheenlisäyksen jälkeen vuonna 2012 ajoin hirvikolarin valtatie 10llä. Törmäys oli raju. Ehdin nähdä hirven mutta en ehtinyt kuin vähän jarruttaa, kun hirvi juoksi auton apukuljettajan puoleiseen kylkeen. Törmäyksen voimasta auto siirtyi vastaantulevien kaistalle. Pysäytin auton tien viereen, laitoin hätävilkut päälle ja soitin hätäkeskukseen. Ambulanssi tuli nopeasti, mutta minuutit tuntuivat tunneilta. Hirvi oli lentänyt törmäyksen voimasta vastaantulevien puoleiselle pientareelle.
Ennen kun nousin sinä iltana autoon, ääni sanoi minulle: "Jää tänään kotiin. Älä lähde" Vastustin ääntä, jonka olin kuullut niin monta kertaa aikaisemminkin. Ääni, joka varoitti reitillä olevista onnettomuuksista tai muista uhkista. Tuo ääni oli minun sieluni ääni.

Tärísin ja vapisin, olin shokissa. Ambulanssissa minulle tuli paha olo ja sain oksennusastian. Ensiavussa minut tutkittiin, kuvattiin niska ja pää. Kyseltiin sattuuko mihinkään ja niin edelleen. Minussa oli pari ruhjetta. Olin nostanut oikean käteni suojatakseni päätäni ja olin kumartunut ratin takana niin pieneksi, että katto osui käteeni ja päähäni. Tuulilasi ja apukuljettajan puoleisen oven lasi tulivat autoon ja vaatteeni olivat aivan hirvenkarvoissa. Auto oli täysin lunastuskunnossa.

Kehoni oli täysin ehjä, fyysisesti. Kärsin vain muutamasta mustelmasta, ja turvavyön riuhtaisusta nousi vasta parin päivän päästä kolarista mustelmat, joita ei ollut sairaalassa.

Tajusin, mistä oli kyse. Miksi minä jäin henkiin? Ensihoito oli sitä mieltä, että vammaenergian perusteella minun ei olisi pitänyt edes nousta autosta omin avuin. Vammaenergian mukaan olisin vähintään halvaantunut, jollen jopa kuollut. Ensihoito ja sairaalahenkilökunta ihmettelivät selviytymistäni.
Sisimmässäni tiesin, miksi tämä tapahtui. Miksi jäin henkiin ja miksi minä törmäsin hirveen. Tiesin, että minun oli päästettävä kyky takaisin elämääni. Kyky aistia henkimaailmaa. Joten sanoin ääneen, taaskin ollessani yksin: "Okei. Tajusin. Mitä minun pitää tehdä?"

Tämän jälkeen minä aloin taas aistia. Tunsin läsnäoloa, vaikka olin varmasti yksin, kuulin asioita joita muut eivät kuulleet. Eräänä yönä olimme miehen perheen kesäpaikassa, nukuimme rakennuksessa jonka yhteydessä oli sauna. Olin lasten kanssa kamarissa, mutta en vielä nukkunut. Kuulin selvästi, miten joku käveli saunaan. Askeleet kuuluivat selvästi vanhassa rakennuksessa jossa oli puulattiat. Saunan ovi avattiin ja laitettiin kiinni. Aamulla kysyin, kävikö joku silloin saunassa, sanoin kellonajankin, koska katsoin kelloa. Se oli puoli yksi yöllä. Kaikki sanoivat olleensa talon tuvassa, eikä kukaan ollut lähestynyt rakennusta.

Seuraavat tapahtumat, joista kerron, sijoittuvat 2013 - 2015 välille.

Vuonna 2013 tuli tarve muuttaa pois kotipaikkakunnaltamme. Asetuimme uudelle paikkakunnalle asumaan vuonna 2013, Sysmään. Muuton jälkeen kuudes aistini aktivoitui entistä herkemmäksi ja pian huomasin aistivani vainajia. Heitä oli oikeastaan joka paikassa. Kadulla, metsissä, hautasmaalla, hylätyissä taloissa.
En nähnyt heitä, mutta tunsin selvästi heidän läsnäolonsa. Pystyin myös tunnistamaan oliko kyseessä mukava vainaja vai ei. Löysin myös ihmisopettajani.

Kun selväntuntoni oli kehittynyt, aloin nähdä vainajat, enkelit, henkioppaat. Näin heidät henkisen silmäni, eli kolmannen silmän kautta. En fyysisin silmin.

Pian aloin tehdä kodinpuhdistuksia kotoa käsin. En tarvinnut muuta kuin kuvan rakennuksesta jonne puhdistus piti tehdä. Ihmisopettajani huolehti minusta ja tuki minua koko ajan. Aistini terävöityi pian niin herkäksi, että pystyin näkemään vainajat. En nähnyt heitä fyysisesti vaan kolmannen silmän kautta eli henkisen silmän. Ensimmäisten kodinpuhdistusten aikana tunsin myös läsnäolon oikealla puolellani. Nimi tuli tajuntaan. Henkioppaani oli rinnallani ohjaamassa minua kun puhdistin rakennuksia vainajista.

Törmäsin pian myös ensimmäiseen demoniin. Menin veljeni kanssa hylätyn mielisairaalan pihalle ja kieltäydyin astumasta rakennuksen lähelle, sillä olin aistinut jo aiemmin siellä olevan jotakin mistä en todellakaan pitänyt enkä halunnut altistaa itseäni sille. Tajusimme olevamme tekemisissä demonien kanssa. Tein vahvan suojauksen ennen kuin demoni näyttyäytyi minulle. Se ikäänkuin lensi yläpuolellani, enkä tiennyt edes mikä se oli. Se näytti kauhuelokuvien paholaiselta. Aistin sen naiseksi mutta se oli kalju. Myöhemmin sain tietää, että kyseessä oli demoni, naisdemoni nimeltä Lillith. En uskonut sinällään pahuuteen, mutta koska minut oli kasvatettu Raamatun mukaan, minulla oli jonkinlainen käsitys saatanasta.

Pääasiassa aistin kuitenkin vainajat. Näin heidät henkisen silmän kautta, mutta joskus myös fyysisin silmin. Näkemisen jälkeen aloin myös kuulla heidän puheensa tajunnassani, kommunikoimme telepaattisesti. Aloin auttaa heitä valoon, kotiin, taivaaseen, miksi sitä kukakin kutsuu. Itse kutsun sitä valoksi tai kodiksi.

Samaan aikaan kun kykyni kehittyi entisestään, luin paljon ja opiskelin. Luin henkisiä kirjoja, luin kirjoja, joissa kerrottiin henkimaailmasta, jotta saisin itse vahvistusta kaikille kokemuksilleni. Ihmisopettajani oli myös tukenani koko ajan.

Aloin saada myös outoja näkyjä. Tai pidin niitä outoina. Niitä tuli eräänlaisina "flashbackeina" tajuntaan. Näyt tuntuivat tutuilta jollaintasolla, mutta tässä ajassa, nyt hetkessä, ne olivat vieraita. Tajusin näkeväni sielujen edellisiin elämiin. Ensin näin omia edellisiä elämiäni, sitten lasteni, lopulta minulle tässä ajassa täysin vieraiden ihmisten edellisiä elämiä. Ensimmäisen edellisen elämän kanavoinnin tein ystävälleni ollessani suihkussa! Näky tuli hyvin spontaanisti, kun aloin ajatella ystävääni. Lopulta näkyjä alkoi tulla minulla mihin vuorokauden aikaan tahansa, kunnes opin hallitsemaan näkemistä niin, että kanavoin sopivan hetken tullen.
Monelta taholta tuli vahvistuksia näkyihini, että ne todella olivat näiden ihmisten edellisiä elämiä. Vahvistuksia tuli toisilta meedioilta ja näkijöiltä ja aloin saada suurta tukiverkostoa ympärilleni. Mitä enemmän sukelsin edellisiin elämiin, omiini ja muiden, sitä nopeammin aloin ymmärtää niiden merkityksen tässä hetkessä. Ymmärsin, että miten edellisten elämien valinnat ja teot vaikuttavat meihin tänä päivänä, tässä elämässä.

Minulle tuli uusia henkioppaita. Sitten tuli ensimmäinen haltia, apuhenki. En silloin vielä tiennyt miksi, mutta kun hankin rumpuni vuonna 2015 keväällä, ymmärsin lopulta. Rummun kautta tuli kutsu henkimaailmasta. Minut oli vihitty shamaaniksi. En silloin tiennyt sen tarkoitusta, mutta siitä alkoi kivinen ja pitkä tie tähän päivään eikä loppua ole näkyvissä.

Minulla ei ollut rinnallani ihmisopettajaa shamaanin salaisuuksiin, joten työ oli tehtävä yksin ja teen sitä edelleen. Minulla on useita kollegoita, joiden kanssa vaihtaa ajatuksia ja kokemuksia, mutta lopputuleman shamaani on aina yksin tiellään. 
Rumpu vei minut eri ulottuvuuksiin ja rummun kumussa pystyn muuntamaan tajuntaani pois tästä hetkesä, pois arkitietoisuudesta. Mitä syvemmällä olen transsissa, sitä hitaammin palautuminen kestää. Rumpumatkoilla käyn esimerkiksi Alisessa, joka katsotaan shamanistisessa maailmankuvassa Tuonelaksi, Manalaksi. Kristinusko nimittää sitä Helvetiksi.
Olin risteyksessä ensimmäisen Alisen matkan jälkeen. Olen kristitty. Mitäs nyt tehdään? Yht'äkkiä jouduin tekemään valintaa siitä, olenko kasvanut valheessa? Uskon Jumalaan yhä tänäkin päivänä, mutta uskon myös erilaisiin muihin voimiin. Nimitänkin itseäni vitsikkäästi kristityksi pakanaksi.
Metsässä tapaan usein luonnonhenkiä. Maahisia ja menninkäisiä. Olenpa törmännyt siellä jopa jätteihin. Useissa taloissa, etenkin vanhoissa, olen havainnut kotitonttuja. Minulle ne ovat täysin luonnollinen asia, kuten vainajatkin keskuudessamme.

Kamppilin itsessäsni olevaa varjoa vastaan. En tiennyt, kun otin shamaanikasteen, siitä että sen mukana tulisi myös varjot. Olin tehnyt henkistä auttamistyötä pitkään ns valotyöläisenä, sateenkaarisoturina, kun minulle lankesi yllättäen aivan toisenlainen tehtävä. Ja se piti alkaa itsestä. Hyväksyä oma varjopuoli, jonka uskon olevan meissä jokaisessa. Valitsemme myös, työstämmekö sitä tässä elämässä tai tiedostammeko sen olemassaolon. Pidän Carl Jungin sanonnasta: "Ihminen ei valaistu kuvittelemalla valo-olentoja, vaan tekemällä pimeydestä tietoisen. Viime mainittu prosessi on kuitenkin epämiellyttävä, eikä se siksi ole monin suosiossa"
Olin saanut tehtävän alkaa työstämään pimeyttä. Mitä se on? Monesti opetetaan, että pimeä on yhtäkuin paha. Mutta se on sitä vain jos uskomme sen olevan niin. Kun hyväksyin itsessäni varjon, löysin pian myös tasapainon. Olin pyrkinyt täydellisyyteen ja siten sulkenut oman epätäydellisyyteni ja virheeni pois. Halusin elää ja olla korkeissa energioissa, mutta eihän se käynyt enää shamaanitiellä. Jokainen voi käsitellä omaa varjoaan, vaikka ei olisi shamaani. Kaikki lähtee hyväksymisestä. Hyväksytään oma virheellisyys ja inhimillisyys. Silloin ollaan jo lähellä sovintoa oman itsen kanssa. Oman varjon hyväksyminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki vääryys pitäisi hyväksyä. Se tarkoittaa sitä, että annetaan itselle anteeksi. Ollaan armollisia itselle. Sallitaan ne pienet virheet. Sallitaan ihmisyys. Varjomaailma on kuitenkin niin laaja, etten tässä avaa sitä enempää.

Minun maailmankuvani käsittää siis sekä kristinuskon että shamanismin, mutta sen lisäksi myös paljon muuta. Uskon, että tulemme kaikki samasta Alkulähteestä, jota kristinuskossa puhutaan Jumalaksi. Jumala on sama, vaikka se tunnetaan eri nimillä uskonnon mukaan. Uskon Äitimaahan ja luonnonvoimiin. Olen kohdannut olentoja ja ulottuvuuksia, joita en olisi voinut kuvitellakaan olevan olemassa vielä neljä vuotta sitten. Olen kolmen vuoden aikana tehnyt niin nopean henkisen kehityksen tien, jota moni kulkee kauemmin. En tiedä miksi tai mistä tämä johtuu, että ymmärrykseni on avartunut niin nopeasti. Kolari lienee siihen yksi syy, olen törmännyt myös muihin samankaltaisiin kertomuksiin, kun ihmiselle tapahtuu jokin elämää järisyttävä kokemus, trauma, avautuu henkinen kanava tämän jälkeen. Itselläni tosin kyky on saatu jo geeneissä, sillä äitini puolelta olen saanut karjalaisveren ja isän puolelta, 1300 luvulta, lappalaisveren. Karjalaisessa kulttuurissa ei kuolemassa tai vainajahengissä ollut mitään ihmeellistä, ne olivat täysin arkipäiväisiä asioita.

Minä uskon, että meillä jokaisella on oma totuutemme, jonka kautta elämme elämäämme ja jonka kautta näemme myös henkimaailman, jos näemme. Kunnioitan jokaisen omaa totuutta ja autan jokaista vapaata tahtoa kunnioittaen. Uskon IsäJumalaan, Äitimaahan ja henkimaailmaan. Uskon enkeleihin, demoneihin, luonnonhenkiin, voimaeläimiin, uskon että jokainen voi halutessaan päättää, onko hyvä ihminen vai paha ihminen.