Lappi on lumonnut minut. Se on tuonut sydämeeni jotain sellaista, jota en ole löytänyt mistään muualta. Eritoten saamelaiset, tuo mystinen alkuperäiskansa, on aina kiehtonut minua. Porot ovat maagisia ja taianomaisia, joulupukin tarinoista tuttuja eläimiä. Mutta niillä on merkitys myös voimaeläiminä. Ne koristavat monia esineitä ja niistä saadaan elanto.

Kun olin mukana poroerottelussa, minut valtasi suunnaton kunnioitus. Tunnustelin energiaa, joka vallitsi paikalla. Saamelaiset kunnioittivat poroja. Luontoa. Metsää. Heillä on mielenkiintoinen suhde kaikkeen elävään. Se on jotain millaista en näe täällä etelässä.

Vaikka erottelussa eläimet ovat vauhkoja, ne eivät pelkää. En aistinut niistä minkaanlaista pelkoa, vaikka niiden silmät olivat suurina liikkeestä ja niissä näkyi alkukantainen saaliseläimen katse. Se ei ollut sellaista pelkoa, jota olin eläinten silmissä nähnyt. Ne tiesivät. Ne tiesivät jotakin, mitä en osannut selittää, enkä osaa vieläkään. Porot eivät myöskään missään vaiheessa tulleet ihmisen päälle.

Aidasta ne päästetään takaisin metsään, kulkemaan vapaina, terveet yksilöt. Teurastus on osa saamelaista elämäntapaa, eikä siinä ole mielestäni mitään väärää eikä epäluonnollista. Itse en tosin pysty katsomaan, kun eläin tapetaan, mutta pystyn olemaan mukana kun henki on jo poistunut ja ruhosta aletaan valmistella ruokaa ja muuta. Kun alkaa paloittelu.

Syynä tähän lienee se, että olen aina ollut herkkä näkemään ja tuntemaan. Siinä tilassa, kun eläimestä henki poistuu henkimaailmaan, on voimakas lataus. Se on kuolema. Eläimen henki voi olla hädissään vielä pitkäänkin siirryttyään tuonpuoleiseen. Jollaintavalla olen sitä mieltä, että poroilla on toisenlainen asenne hommaan. Ehkä sielläkin on joitain yksilöitä, jotka tosissaan pelkäävät siirtymistä. Perustan tämän ajattelutavan ehkä siihen, että saamelaiset kunnioittavat tätä elämäntapaa niin suuresti, että eläimet ikäänkuin "antavat henkensä", niillä ei ole tarvetta vastustaa kuolemaa, sillä eläimiä kunnioitetaan ja niitä mahdollisesti kiitetään siitä, että ne antavat henkensä, jotta ihminen saa elää. Tätä en näe etelässä, kun miehet jahtaavat suuret aseet olallaan hirviä ja kyttäävät peuroja kopeissaan. Lapissa toimitaan inhimillisesti, jos tappamista nyt voi kutsua niin.

En ole oikeastaan koskaan ollut poroihminen enkä edes ajatellut asiaa, siis tässä elämässä jota nyt elän. Mutta olen tässä elämässäsni tehnyt shamaanimatkan aikajanalle menneeseen aikaan, jossa elin lappalaisena, alkukantaisena saamelaisena. Yhdestä edellisestä elämästä olen siis tietoinen, jonka olen siellä elänyt. 

Lapissa tunnen olevani kotona. enemmän kuin missään muualla olen tässä elämässä tuntenut olevani tähän mennessä. Olen koti-ihminen. Rakastan tämän hetkistä fyysistä kotiani, mutta minulla on aina ollut kaipuu jonnekin, kotiin, jollaista en ole löytänyt tältä maapallolta. Mutta jos jossain voisin olla kotona täällä maaplaneetalla, se olisi Lappi.

Kulkiessani tuntureissa ja metsissä, minun sydämeeni virtasi rauha. Se oli selittämätön tunne siitä, ettei ollut kiire mihinkään, en huolehtinut enkä murehtinut mistään. Lapin taika on uskomaton, selittämätön. Jos fyysinen kotini olisi siellä, olisin aina rauhan tilassa, eikä sitä voisi rikkoa mikään. 

Tunturin laella seistessäni katsoin kauas asumattomaan erämaahan. Sieluni suorastaan huusi sinne, mutta vähäisten tarvikkeiden vuoksi en voinut lähteä sinne. Minulla oli myös muita fyysisiä esteitä erämaavaellukselle. Mutta vannoin ja lupasin tuolle tuntemattomalle maalle, että palaisin vielä, yhä uudelleen, kunnes sieluni huuto saisi vastauksen ja se hiljenisi.

Erämaa herättää minussa suurta kunnioitusta. Sen voima on mittaamaton, eikä sitä voisi koskaan verrata ihmisen voimaan. Sinne mennään nöyränä, vieraana ja kiitollisena siitä, että saa kokea sen kaiken. Olen aina rakastanut metsää ja muistan jo lapsena leikkineeni aina metsässä. Olen ollut aina tietoinen sen parantavasta voimasta. 

Katsellessani sitä kauneutta, joka salpasi hengitykseni, ajattelin että meillä on niin valtavan kaunis planeetta. Mutta mitä siitä on jäljellä esimerkiksi 50 vuoden päästä? Jääkö jälkipolvillemme mitään nähtävää, jos erämaat tuhotaan, puut kaadetaan ja rakennamme kaikkialle lisää taloja? Entä eläimet, onko karhu ja susi vain muisto 100 vuoden kuluttua? Olen kuullut, että joka päivä joku eläinlaji kuolee sukupuuttoon. Miksi? Sydämeni itkee. Ihmiskunta tuhoaa jopa sellaisia lajeja, joita ei ole edes löydetty vielä. Tuhoamme siis tutkimatonta eläimistöäkin jo.

Jotenkin minun on vaikea uskoa sitä, katsoessani tienpientareita, jotka pursuavat roskia, että planeettamme kestää tätä menoa enää kauaakaan. Se saa sieluni itkemään. Usein minulla on tapana kerätä roskat, kun olen lenkillä. Valitettavan usein unohdan ottaa mukaani muovipussin, johon roskat olisi helpompi kerätä. Mikä siinä on niin vaikeaa jättää se roska heittämättä? Metallitölkit silpoutuvat heinän sekaan pellolta, jonne se on heitetty. Metallinpalat syö lehmä, joka antaa ihmiselle maitoa. Ihminen roskaa, tuhoaa sitä, mistä saa ruuan ja elinkeinon. Vaikka et joisikaan maitoa tai käyttäisi maitotuotteita, mieti millaista tuskaa eläin kokee kun metallinsirpaleet joutuvat sen elimistöön. Tai entäpä linnut, jotka kuolevat ihmisten roskiin? Kalat, hylkeet, kaikki. Siihen on vain yksi ratkaisu: Älä roskaa. Itse en heitä roskia luontoon, vaan kannan ne mukanani kotiin roskikseen tai lähimpään roskikseen. Tässä voimme jokainen muuttua, mutta muutos pitää lähteä aina itsestä. Älkää tuhotko sitä, mikä antaa meille elinkeinon, ruuan.

Tämän olen kirjoittanut vain omasta sydämestäni, ja otan siitä vastuun.