Näin joulun alla tulen miettineeksi lapsuuden jouluja. Silloin oli oikeastaan aina lunta jouluaattona, tai ainakin lunta tuli vähän ennen joulua viimeistään maahan. Niin, että se jäi maahan. Näistä jouluista on jo vuosia aikaa, olin silloin pikkutyttö.

Jouluihin liittyy muitakin muistoja, kuin lumen tuoma valkeus. Toisinaan haluaisin unohtaa joulujen varjopuolen - jouluun liittyvän alkoholin tuoman suuren varjon. Kostea jouluaattoilta ja vanhempien uhkaava käytös. Ne haluaisin unohtaa.

Minulle oikean joulun tuo lumi, kengänpohjissa narskuva pakkaslumi, tähtitaivas. Rakastan talvea, vaikka se tänä päivänä tuo kehooni suunnattomia kipuja. Kuiva pakkanen ei niinkään, vaan nämä nykyajan kostean kylmät talvet. Ne ovat pitkiä aikoja fibromyalgiaa sairastavalle, joka tuntee jokaisen säämuutoksen kehossaan.

Matkaan sieluni silmin paikkaan, jossa minä voin viettää oikeaa joulua. Pohjoiseen. Sydämessäni, minä olen siellä, tykkylumen väsyttämien kuusien katveessa, revontulien loisteessa. Voin kuulla kaukaa lähestyvän porotokan askeleet ja niiden kiihtyneen hengityksen pitkän matkan jälkeen. Näen sieluni silmin porot, syvässä hangessa, katsomassa taivaalle, jossa tähdet loistavat ja revontulet pauhaavat.

Minä olen aina miettinyt, minne min oikein kuulun. Koska en ole tuntenut olevani missään "kotonani". Syntymäjuureni johtavat minut tiettyyn fyysiseen paikkaan, mutte se ei ole tuntunut koskaan kodilta. Kaipasin aina jotain syvempää, jotain tarkoitusta kodille. Mottoni on että koti on siellä missä sydänkin. Nyt en enää tiedä, olenko kotonani siellä, minne fyysisen kotini teen.

Vierailtuani pohjoisessa, Lapin erämaissa, saamelaiskylissä, olen saanut jonkinlaisen käsityksen fyysisestä kodista. Lappi on ainoa paikka, jossa olen tähän astisen elämäni aikana tuntenut olevani oikeasti "kotona". Olen etsinyt kuulumista johonkin, jonnekin. En ollut löytänyt sitä tältä planeetalta vielä koskaan, ennen kuin jalkani koskettivat Lapin lumottua maankamaraa. Oli kuin olisin astunut satuun, tarinaan. Minä olin tuon tarinan käsikirjoittaja. Oman elämäni tarina.

Kaipaan pohjoiseen usein. Hiljentyessäni matkaan sinne tajuntani takamailla, syvissä mielen sopukoissa. Sieluni on aina siellä, vaikka fyysisesti olisinkin muualla. Sydämeni jäi Lappiin ikuisiksi ajoiksi.

Vuosien aikana ilmasto on lämmennyt niin, että se vaikuttaa pohjoisessakin. Mietin, että miten kauan pohjoisessakaan enää on sieluni oikeita jouluja - tykkylumen maalaamia puita, syviä hankia, poroja, pakkasia? Paljonko meillä on aikaa korjata tilanne?

Sieluni itkee, aina kun puhutaan ilmaston lämpenemisestä. On totta, me kaikki teemme osamme siinä. Minäkin. Haluaisin saada osaltani tehtyä sitä, että saastuttaisin ilmastoa vähän. Siksi en esimerkiksi aja yhden asian takia lähimpään kylään, vaan hoidan mahdollisimman monta asiaa kerralla. Näin säästän myös polttoainetta.

En kuitenkaan enää halua asua kaupungissa, jossa asuessani pääsin kulkemaan polkupyörällä - näin en saastuttanut ilmastoa, mutta en ollut itse onnellinen taajamassa. Kolikolla on aina kaksi puolta, kuten asioillakin. On valo ja on varjo.

 

Jouluna hiljennyn viettämään aikaa perheen kanssa, vaikka ulkona ei olisi yhtään lunta. Joulun tunnelman pystyy luomaan sydämessään, ympärilleen. Mutta kyllähän sitä toivoisi ikkunasta ulos katsoessaan, että sieltä näkyisi kaunis valkea maisema sen sijaan, että nyt siellä näkyy vihreät pellot ja lainehtiva piha.

Ilmastonmuutos on todellinen, sitä emme voi kieltää. Kunpa ymmärtäisimme kaiken kauneuden tuhon sijaan, ja jokainen ajattelisi omalla tahollaan, mitä voisi tehdä yksilönä planeettamme olotilan helpottamiseksi.

 

Hyvää joulua.