Kohtasin yhtenä hämärtyvänä iltana kaksi supikoiraa. Olin omien koirien kanssa liikkeellä ja supikoirat ilmestyivät pihatiellämme. Olimme noin sadan metrin päässä niistä.

Tarkastelin omia tunteitani. Sydämeni alkoi kiivaasti hakkaamaan ja adrenaliiniryöppy iski vasten kroppaa niin että tärisin. Kyseessä oli kuitenkin "vain supikoira", kertaa kaksi. Jouduin kyllä tarkasti katsomaan, että olivathan ne supikoiria, eivätkä karhunpentuja, joista juuri naapuri oli varoitellut.

Koirat eivät ensin reagoineet supiin mitenkään, mutta kun hoksasivat ne, alkoi julmettu ulina ja vetäminen ja minua lähes vietiin kuin kuoriämpäriä hihnojen päässä.

Siinä sitten tilanteen rauhoituttua kasasin ajatukseni, ja mietin, että tätäkö on petoviha. Ihmisen luontaiset vaistot heräävät, adrenaliini alkaa jyllätä kropassa ja sydän hakkaa niin että tuntuu kuin se haluaisi tulla ulos rinnasta. Pelko villiä luontoa kohtaan - siinäkö syy petovihaan, joka mediassakin säännöllisesti saa aivan käsittämättömät mittasuhteet, suorastaan sodan eläinjärjestöjen ja metsästäjien välillä?

Milloin ihmisistä tuli niin kaupunkilaisia, että alkoivat pelätä luontoa? Milloin metsästyksestä tuli viihdettä? Milloin omasta luonnostamme tuli vihollinen? Miksi ihmisestä on tullut adrenaliiniriippuvainen, joka siinä hormoniryöpyssä ampuu vahingossa toveriaan tai toverin koiraa, kun ei hallitse omaa kehoaan? Tai päätään?

Mennäänpä jokunen vuosikymmen taaksepäin, jolloin ihmisiä asui enemmän metsissä kuin kaupungeissa. Ihminen kunnioitti luontoa ja nöyrästi pyysi ateriaa; hirveä, peuraa tai muuta. Millainen oli tämän muinaisen ihmisen suhde luontoon, ja ennen kaikkea petoihin? Miten hän reagoi metsässä, pyssy olallaan, passissa, kun karhu tallusteli vierestä? Alkoiko sydän hakata kiivaasti? Alkoiko adrenaliini sanella teot?

Ihminen vain seisoi hiljaa ja toivoi ettei peto havaitse häntä. Karhu nousi takajaloilleen, haisteli kiivaasti ilmaa. Se aisti ihmisen, mutta ei saanut tähän näköyhteyttä. Ihminen odotteli rauhallisesti, mahdollisesti meni matalaksi, että eläin menisi menojaan. Ihminen ei ollut sille uhka, ei karhu ihmiselle.

Tänä päivänä, pedot tulevat lähelle ihmistä, etsiessään helppoa ateriaa. Peto on tullut pois metsästä. Mikä on syy siihen, että pedot tulevat pihoihimme? 

Tässä kohtaa pitänee miettiä. Ihminen kaataa metsää, jotta saisi lisää tilaa taloille, joissa ihmiset asuvat. Ihminen kaataa armotta riistaa, jota myös pedot tarvitsevat. Ihmisestä on tullut peto, kaupunkilaispeto, jolla ei ole minkäänlaista yhteyttä luontoon. Villiin luontoon. Sudet, ilvekset ja karhut, niistä on tehty lukuisia havaintoja viimeisten vuosien aikana lähellä asutuksia. Sudet tappavat tuotantoeläimiä ja ilvekset vievät jopa kissoja pihoista. Miksi?

Onko tämä petojen arvaamaton käytös kenties ihmisen aikaansaannosta? Olemmeko kääntäneet luonnon ja Äitimaan itseämme vastaan, kun röyhkeästi tapamme kaiken mitä pelkäämme? Metsästys on tänä päivänä kaukana siitä, mitä se oli vuosikymmeniä sitten. Silloin tapettiin syödäkseen. Nyt tapetaan silkasta tappamisen ilosta ja metsästys on viihdettä. Mitä isompi pyssy, sitä isompi mies. Vai onko?

Entäpä jos Äitimaa yrittää kertoa eläinten kautta meille jotain? että ihmisistä on tullut liian röyhkeitä, ihminen menee metsään, kuin omistaisi sen. Ihminen omistaa sen ainoastaan sillä paperin palasella, jota sanotaan kauppakirjaksi tai mikä se sitten milloinkin on. Tosiasiassa ihminen ei omista metsää, vaan metsä omistaa ihmisen. Olemme riippuvaisia luonnosta, ilman metsää emme voi rakentaa emmekä lämmittää kotejamme, metsästä saamme sieniä, marjoa, riistaa. Koska olemme kiittäneet siitä viimeksi? Ei muistikuvaa?

Henkilökohtaisesti, omasta totuudestani käsin katsottuna, olen sitä mieltä, että Äitimaa huutaa. Äitimaa huutaa petojen kautta, niiden käytöksen kautta, tuskaa, jota ihmiskunta on sille aiheuttanut. Äitimaa itkee. Siksi pedot tulevat. Ne yrittävät kertoa meille, että hekin ovat olemassa, hekin tuntevat ja tiedostavat. Niin moni ajattelee, että susikin tappaa huvikseen ja raatelee tuotantoeläimiä. Itse en usko piiruakaan siihen, että mikään peto tappaisi huvikseen! Siihen on aina joku syy. Saattaa näyttää siltä, että kun monta lammasta makaa laitumella kurkut auki, eikä yhdeltäkään ole edes jalkaa tai sisäelimiä syöty, että kyseessä on hupitappo. Olemmeko ajatelleet, että sudet tuovat ulos Äitimaan tuskaa, tuskaa siitä, mitä ihmiskunta tekee? Pedot opettavat pentujaan metsästämään, hankkimaan ruokaa. Se on niillä verissä, kuten ihmiselläkin on verissä huolehtia jälkikasvustaan.

Voi milloin, milloin ihmisestä tuli kuuro ja sokea?

Loppupelissä sillä ei ole väliä, kuinka iso pyssy tai kuinka iso mies. Kohtalomme määrittää sen, tulemmeko kohtaamaan pedon. Ja se määrittää myös sen, mitä tuollaisessa tilanteessa tapahtuu. Kumpi voittaa - karhu vai leijona, tunnetussa laulussakin lauletaan. Ihminen on voimaton ilman asetta, luonnossa ei pärjää voimalla vaan älyllä. Ja tunteella. Aistimalla.

Itse kuljen metsässä koirien kanssa ja ilman. Osaan tulkita eläinten reittejä ja tiedostan lähialueella olevan karhuja ja ilveksiä. Metsässä liikun rauhallisesti ja haistelen ilmaa, katselen jälkiä. Jos havaitsen pienintäkään merkkiä petoeläimestä, yritän, huom, yritän pysyä rauhallisena, vaikka adrenaliini alkaakin kehossa jyllätä dynamiitin tavoin. En halua kohdata karhua, vaikka se minua suuresti kiehtookin, onhan karhu voimaeläimeni, jonka voimakentästä ammennan voimaa arkeen.

Suurpetoyhdistyksen sivuilta olen lukenut huolellisesti ohjeet, miten toimia, jos kohtaa pedon metsässä, sen luonnollisessa ympäristössä. Olen myös ohjeistanut lapsia asiasta.

Pelko on ihmiselle luonnollinen reaktio tuntematonta kohtaan. Oliko pelko ihmisessä vuosikymmeniä sitten yhtä vahvana kuin tänään? Tuntuu, että pelkkä sana karhu/susi/ilves jo saa aikaan valtavan energiamassan, joka iskee päin kasvoja kuin räjähde.

Minä en ole metsästystä vastaan, enkä tappamista vastaan. En ole täällä tuomitsemassa ketään siitä, miten hänen tulisi elää elämäänsä, riittää kun osaan elää omaa elämääni. Tunnistan omat pelkoni, ja kyllä minä toisinaan kavahdan ajatusta siitä, että karhu, tuo metsiemme kuningas, tallustelee metsässä vastaan. Silloin minun tulee vain muistaa ohjeet, joilla voin mahdollisesti välttää kohtaamisen kasvotusten tuon kunnioitettavan eläimen kanssa. Loppu on kohtalon käsissä. Mutta kohtaloa - en pelkää minäkään.